Wednesday, February 19, 2014

Pitkän tauon päätös ja uuden kauden ágætis byrjun.

Ágætis byrjun eli hyvä alku. Sainpa vain leipaistua mukaan Sigur Rósin levyn nimen!

Istuin tänä aamuna islanninluennolla ja levottomuuksissani selailin interwebzistä mitä sattuu. Päädyin omaan blogiini ja katsoin päivämäärää. Viimeisin kirjoitus tasan kolme kuukautta sitten. Miten tässä näin kävi?

Selitykseksi tarjoan totuutta. Se on sekoitus kokemustulvaa, sen aiheuttamaa kiirettä ja jonkin verran näennäiskiirettäkin  Näennäiskiire on merkitykseltään suunnilleen sama kuin laiskuus tai mahdollisesti vielä lähempänä vitkuttelua (prokrastinaatio olisi liian huonoa suomea joten en käytä sitä vaan ainoastaan viittaan siihen salakavalan röyhkeästi).

Ensimmäinen takki muuten lähti reissuun Harlemista. Islannin täydellisyys väheni hetkeksi tuona iltana ajan ollessa hyvin myöhä ja lämpötilan kylmä. Oma kumppani ei ollutkaan enää teknohuoneen pinossa, puolen vuoden narikat menivät kerralla maksuun. Kuulemani mukaan Akureyrissa käytetään kirpparikikkaa, siis ostetaan kirpputorilta muutamalla eurolla ns. baaritakki jonka häviäminen ei harmita. Toinen vaihtoehto on tietysti valita muuten vain niin jalat alta vievän vastenmielinen reuhka ettei sitä kukaan kelpuuta edes kiinteässä kuolemanhumalassa. Nerokasta.

Niin, mitä kolmen kuukauden aikana on tapahtunut? On selailtava kuva-albumeita tämän mieleen palauttamiseksi.

Joululomalla oli noustava lentävään lehmään ja korjattava itsensä kulttuuriin, jossa kasvoi. Elokuvissa ajatustenlukijan kyvyn saava on lähellä sekoamista kuullessaan yhtäkkiä koko ympäristön kelailut. Sama olo tuli Helsinki-Vantaalle astuessa: kristus kun ymmärtää yhtäkkiä joka sanan ihan kaikesta, lopettakaa!

Velipoika ja levysoitin.

Velipoika.
Vähän kaverihommia.


Uudenvuodenjuhla Reykjavikissa oli upea. Harlem oli senkin päätöspaikka, mutta edeltänyt päivällinen oli illan kruunu. Tapasin myös tulevia ystäviä: aloitin teatteriharrastuksen pian uudenvuoden jälkeen.  Epäröin ja hermoilin, en ollut koskaan ajatellut pitäväni teatterista. Jännitin ja tuskastuin ja tuli keskiviikkoilta. Jotain tapahtui ja istuin lopulta keskiyöllä rannassa katsomassa merelle. Siellä oli säkkipimeää mutta [sydäntäsärkevän tuskainen klisee siitä kuinka tunsin sisälläni valoa ja lämpöä]. Mutta tunsin todellakin valoa ja lämpöä. Istuin ja hymyilin.

Keskiviikot ovat siitä lähtien olleet odottamiani päiviä. Improteatterissa vapautuminen on jo itsessään kaunista mutta vielä kauniimpaa on sen tuottama vapautunut joukko, joka tekee kaiken yhdessä. Jokailtaiset suuren joukon päivälliset yleistyivät itse asiassa niin että järjestävän kaverin kämppis sai tarpeekseen ja kielsi ne. Päivälliset onneksi jatkuvat muualla.

Kaikilla hipeillä ei muuten ole rastoja. Teatteriporukasta ne on vain yhdellä.

Iloa!